torstai 21. joulukuuta 2017

Rimpauttaja- Vaatimattomasti PARAS


Seuraavana otetaan joulun kunniaksi käsittelyyn tähän asti paras lohiperhoni. Rimpauttajasta on kehkeytynyt itselleni vielä pari napsua kovempi luottoperho kuin Pilikusta. Rimpauttaja on toiminut ainakin Tenon ja Näätämön vesistöissä sekä titeille että jalkaluokan kaloille.

Rimpauttajia pitää löytyä tarpeeksi ainaki #10-4 kaksihaaraisia
Linkin takaa löytyy Rimpauttajan kehittäjän itsensä sitoma yksilö. Omissa perhoissani olen useimmiten seurannut alkuperäistä ohjetta, mutta sitonut myös helmiäis flashbou pyrstöllä varustettuja muunnoksia. Kimallepyrstöisen version bongasin aikanaan Näätämön perhoja käsittelevästä lehtijutusta. Ja versio toimikin juuri Näätämöllä tittiperhona.

Minulle Rimpauttaja on valoisan yön perho.  Olen löytänyt Rimpauttajalle aika täsmällisen käyttöolosuhteen, mikä vallitsee usein juhannusaikaan yöllä tai vastaavasti loppukesästä noin 3-4 aikaan aamulla, mikäli taivas on pilvetön. Usein perhovalintani elokuun aamuyönä menee siten, että ensin kalastan Pilikulla ja seuraavalle laskulle vaihdan Rimpauttajan. Eli Rimpauttajalla on jo selkeästi valoisaa. Joku muu käyttää perhojaan varmasti aivan toisin, mutta minulle on luotto kasvanut näin. Ja sillähän saa mihin uskoo.

Tuohon uskoon liittyykin Rimpauttajan mieleenpainuvin tarina. Olin saanut ensimmäistä kertaa koskaan houkuteltua perheeni mukaan lapin reissuun. Mukana olivat siis vaimoni sekä alle kouluikäiset lapset. Kovin suuria kalastuspaineita ei ollut, vaan matkaan lähdettiin tekemään lapsille kiva reissu. Tarkoitus oli tartuttaa lappikuume ja altistaa koko porukka kalakärpäsen puremalle. Kohteeksi valitsin Inari joen, koska siellä täyttyi moni vaatimus, joita olivat: lohipitoinen vesistö, helppo maasto, autolla suoraan mökille ja erämaata ympärillä päiväretkiä varten. Yläosilla pääsi vielä virvelikalaanikin, joten rouvallekin saatiin kalastusta järjestettyä ilman perhon heittokursseja.

Reissun kovin kalastaja työssään
Ja saalista tulee..
 
Tytöt hoiti ruokakalat alku viikon, pojat sai kuitenkin maistaa.
Pienet väliräpit
 
Reissu eteni kaikin puolin mukavasti ja harjuksia saatiin ruokakaloiksi. Vietin itse suurimman osan aikaa huoltojoukoissa perhoja/lippoja vaihdellen ja eväsmakkaroita paistellen yms. Parina yönä kuitenkin livahdin muutamaksi tunniksi lohta yrittämään. Olimme saapuneet kohteeseen lauantaina ja kävin ensimmäisen kerran kokaisemassa maanantaina Matin könkään yläpuolisilla vesillä ilman tapahtumia. Toisen lohiyön päätin viettää keskiviikkona.

Lähdin toiseen rupeamaan liikkeelle puolilta öin ja kohteena oli Sammalnivan alunen.  Mökiltä oli hiukan matkaa paikalle ja saavuin rantaan noin yhden nurkilla. Suunnittelin viettäväni kiireettömän kalastusyön, pari laskua ja kahvittelut niiden välissä. Ja sitten nukkumaan. Virittelin vehkeet rauhassa ja tein ensimmäisen laskun pimeyden vallitessa Pilikku siiman päässä. Venytin laskun pitkälle nivan alapuolisen suvannon puolelle, aina ”valkoiselle kivelle” saakka. Aikaa kului, mutta kalastus oli kivaa ja heitto kulki, joten mikäs siinä oli lasketellessa.

Laskun jälkeen istuin penkalle kahvin keittoon (kaljalle) ja eväsleivän syöntiin. Ajatus harhaili viikon tapahtumissa ja lasten onnistumisen riemuisissa tunnelmissa. Mieleen juolahti, että olisihan se kyllä kiva saada lapsille lohi näytille. Se olisi täydellinen kruunu hienolle reissulle, kun yhdessä tehtäisiin huomiseksi lohta pöytään. No, nyt se täytyy saada, jos aikaa saada. Mitähän laittaisi siiman päähän…

Muistin lukemani kappaleen Ronkaisen kirjasta. Ronkainen kertoo siinä luottoperhoistaan ja kirjoittaa seuraavasti: ”Luottoperho eroaa ”tavallisesta” ottiperhosta siinä, että se solmitaan siiman päähän tietyssä tilanteessa. Keli tai kalastuspaikka on perholle sopiva ja oikea. Luottoperhoa ei soudeta päivä- tai viikkokausia yhtä mittaa, vaan sitä käytetään silloin, kun on pakottava tarve saada lohi.” (Ronkainen 2013 Tenon perhot s.108) Minulla ei ole pakko koskaan lohta saada, mutta tämä olisi ehkä lähinnä sellaista tilannetta. Heti välähti, Rimaputtaja! Keli ei vielä ollut aivan Rimpauttajalle täydellinen, mutta yö oli sopivan pilvetön, joten sellainen voisi olla luvassa. Solmin #10 tuplaan kiedotun Rimpauttajan siimaan ja asetuin odottelemaan aamun valkenemista.

Hermo petti noin kello kolme. Aurinko valaisi jo taivaan rantaa ja yö oli aivan selkeästi vaalennut. Nyt laskulle. Aloitin kalastuksen nivan alaosalta, rantaan muodostuneen pohjukan päältä. Heittelin kellusiimaa vuoroin poikkivirran ja vuoroin pienemmällä kulmalla. Etenin poukaman ohi ilman tapahtumia. Poukaman kohdalla joutuu hiukan kahlaamaan, mutta heti sen loputtuna kapusin takaisin kuivalle maalle. Aivan kinkaman alanurkassa seistessä näkyy virrassa pyörre. Siinä on mahdollinen paikkakivi noin 20m päässä. En ollut hämärässä tuota kiveä aiemmin huomannut, joten en siihen ollut osannut tarjoilla. Koska seisoin liki kiven tasalla, heitin aivan 90 astetta poikkivirtaan ja annoin siiman vetäytyä pussille vauhtia antamaan.
Kalapaikka, tosin eri reissulla kuvattuna.
 

Seuraava näky on tallentunut kovalevylle pysyvästi. Perho saavuttaa kiven pyörteen. Ohittaa sen rauhassa. Lipuu pari metriä alaspäin. Ja sitten nousee lohen pää, suu aukeaa ja kalaa ottaa Rimpauttajan mukaansa sukeltaessaan takaisin veden alle. Sitten lähtee… Kala oli selvästi tittiä suurempi. Käyttäytyminen oli määrätietoisen rauhallista ja voimaa oli ihan eri tavalla kuin aikaisemmilla kaloillani. Tuumin, että voi olla enkka. Vähän alkoi jännittää, mutta paikka oli väsytykseen onneksi hyvä.

Sain lohen rantaan lopulta vain minuuttien väsytyksen jälkeen. Kyseessä oli jonkin verran väriä ottanut koukkuleuka. Perho oli tukevasti syvällä suussa ja se varmasti vaikutti hiukan rauhoittavasti kalan käytökseen. Hetken harkitsin kalan vapautusta, koska kyseessä ei ollut kirkas yksilö. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että voin ensimmäisen lastenreissun kunniaksi yhden kalan kolkata. Vaakani näytti mökillä verestetyn saaliin painoksi hiukan yli 6,5kg. Se on suurin lohikalani. Seuraavana aamuna lasten ilmeet olivat melkoiset.

Rimpauttajan pettämä
Kalasta paistettiin pannulla palat ja graavattiin pysrtö. Loppu meni savuun, mikä on lasten herkku.
 
Olen pari vuotta myöhemmin onnistunut saamaan samasta paikasta #4 tuplaan sidotulla Rimpauttajalla kirkkaan 75cm kalan. Sekin tuli samalla tavalla kellu siimalla ja aamulla noin puoli neljä. Kyseessä oli vuoden 2016 heinäkuun reissu, mistä on juttua jo aiempien tekstien yhteydessä. Tähän paikkaan tuntuisi Rimpauttaja sopivan.

Sellaisia juttuja. Tenon puolellakin on kaloja Rimpauttajassa ollut ja uskon vahvasti, että tämän perhon tarinaan tulee vielä jatkoa.

Näillä eväillä pyhien viettoon. Hyvää joulua kaikille!

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Blue Charm


#8 tuplaan sidottu Blue Charm
Blue Charm on varmasti yksi tunnetuimmista lohiperhoista ja siitä sidotaan maailmalla lukuisia muunnoksia. Suomessa se on saamaperhon maineessa varsinkin ylä-Tenolla. Askonsalmon.infosta löytyy mm. Lauri Syrjäsen versio perhosta.
Olen kuljettanut Charmia rasiassa vuosia. Perho kuuluu siiten ”must”-kategoriaan, joita pitää aina sitoa reissuun mukaan. En kuitenkaan ole sitä juuri uittanut jostain syystä. Minulla on muutama ottikalu, jotka aina kiilaavat ohi, eikä Blue Charmi ole päässyt avauskokoonpanoon.
Karvasiipinen Blue Charm on Torvikosken perho, jonka varma käyttöaika on silloin, kun joki ylävirtaan katsottuna näyttää siniseltä.” (Syrjäsen kommentti ylläolevan linkin takana.) Olen usein katsellut jokea ja pohtinut, että onko se nyt sinisen aika… Viime kesänä Inarilla osui sellainen kohdalle. Joki peilasi aivan selvästi syvän sinisenä ilta-auringossa, eikä tällä kertaa perhovalinnassa ollut mitään epäselvää.
Olimme saapuneet Ylä-Tenon Takkatuville lauantaina iltapäivästä helteisessä kelissä. Päivä oli kirkas ja tuumin ettei kalalle  tarvitse heti luvan alettua rynnätä. Kävisin kopaisemassa vaikka kotikosken illan hämärtyessä ja kelin hiukan jäähdyttyä. Tavaroiden purkamisen jälkeen kävin joella tarkastamassa veden lämpötilan, 17 astetta. Samalla suunnittelin illan kalastusta ja valitsin aloituspaikaksi aivan mökkimme edessä lipuvan päävirranreunan. Tuossa on hyvä ottaa löysät pois. Ensimmäiselle rupeamalle on kiva valita helppo paikka, missä ei tarvitse heittää pitkälle, niin saa homman mukavasti käyntiin.
Takkatupien kotikoski
 
Mökillä tavaroita purkaessa ja vapoja kasaillessa alkoi jo poltella niin kovin, etten malttanut odotella aivan niin kauan, kun olin suunnitellut. Vedin kahlurit jalkaan ja nappasin uuden switch vapani mökin seinustalta kello 23. Keli oli edelleen lämmin ja valoisa. Aurinko pilkisti vieläkin pilviharsojen välistä, mutta jokilaaksoa ympäröivät vaarat tekivät jo tummempia varjoja joen ylle. Jokirantaan saapuessa istahdin kivelle ja tuumin laittaisiko Pilikun vai millä aloittaisi. Vilkaisin ylävirtaan ja huomasin joen loistavan sinisenä ja heti ensimmäinen ajatus oli Blue Charm!
Koska vesi oli lämmintä, päädyin #8 kaksihaaraiseen koukkuun sidottuun versioon. Perho kiinni kellusiiman jatkeena olevaan perukkeeseen ja pystyin kerrankin tyytyväisenä toteamaan, että nyt on kiistatta oikea perho lähdössä pyyntiin. Kävelin hiukan ylöspäin valitsemastani aloituskohdasta, koska haluan aina saada heiton toimimaan ennen kuin tulen mielestäni ottipaikalle. Varsinkin reissun ensimmäiset heitot on usein sellaisia roiskaisuja, että kala saattaa saada perhon sijasta näkökenttään koko ampumapään komeassa mytyssä.
Tällä kertaa heitto tuntui hyvältä ja etenin melko nopeasti sen paikan yläpuolelle, jossa itse lohikalan suomuissa köllöttäisin. Pidensin parilla heitolla hiukan siimaa, jotta saan swingin pyyhkäisemään päävirran reunasta reunaan. No niin, nyt alkaa. Ensimmäinen oikea kalastusheitto tipahti veteen, siima nappasi charmin vedolle ja roiskis! Kala kiinni!
Ottipaikka kuvan keskellä päävirran reunassa
 
Kala oli 63cm kirkas titti. Ei järin suuri, mutta hieno reissun avaus. Istuskelin kivellä kalan teilaamisen jälkeen ja tuumin, että kyllä nyt osui kaikki kohdalleen, juuri kuten pitikin. Uitin Blue charmia ensimmäistä kertaa sille sopivassa kelissä ja heti osui kala. Charmi hoiti hommansa vaihtopenkiltä kunnialla ja käytti saamansa peliajan heti tehokkaasti. Enää ei tarvitse kököttää viltissä vaan kalastusaikaa tulee jatkossa varmasti enemmän.
Ruokatitti vain minuutteja pyynnistä. Herkkua! 
 
Olimme matkassa kolmen sukupolven voimin ja varsinkin molemmissa ääripäissä pidetään erittäin kovin savukalasta, joten päätin ottaa ruokakalan. Sain pikku palat itselleni graaviin ja loput savuun, gourmet! Täydellinen avaus viikolle!



tiistai 26. syyskuuta 2017

Lohen perhokalastuksen SM kilpailut 23-24.9.2017


Luulin jo tilaisuuden menneen ohi, mutta sainkin lopulta peruutuspaikan Kymin lohikisaan. Syyskuun alkupäivinä viestin kisapaikasta saadessani haeskelin perhorasioista kymimalleja, mutta sieltä mitään löytynyt. Alkukauteen oli sidottu banaaneja sekä strömsöä, mutta syyskuun perhoja ei ollut kuin pari vanhaa Mikamikaa. Olin näköjään kylvänyt kaikki jo viime vuonna joen pohjaan.

Ei muuta kun tehdas käyntiin. Pyörittelin kymmenisen Mikamikaa lisää ja niiden seuraksi edellisessä jutussa mainittua uppo bomberia, mutta tällä kertaa kupari putkeen. Lisäksi väänsin Orklalla toimivaksi osoittautuneita kumijalkaisia Franciksia, mutta Kymiväriin tuunattuina. (Orklasta muuten tulossa juttua jossain vaiheessa.)

Kuuluin kisaryhmään numero 4. Meidän kiertojärjestys oli lauantaina Kokonkoski, Hinttulankoski, Langinkoski ja Sunnuntaina Ruha, Siikakoski, Tittisaari. Etukäteen näytti siltä, että sunnuntaina meidän ryhmässä on paremmat mahdollisuudet tavoittaa lohi. Mutta eipä se aina mene kuten etukäteen kuvittelee…


Lauantai kello 8-10-30 Kokonkoski

Kävin ennen Kokonkoskelle siirtymistä Ruhalla kurkkaamassa mittakiveltä veden korkeuden. Lukema oli noin 6, eli vesi oli korkealla. Olen kalastanut Kokonkoskea vain pari kertaa, joista toinen oli viime vuoden kisoissa ja silloin vettä meni parikymmentä kuutiota vähemmän. Tuolloin Kokonkoskella pääsi kahlaamaan muutamalle pelipaikalle, mutta tällä vedellä mestaa oli vähemmän.

Kasasin matkaan kaksikätisen vavan ja toiseksi otin switchin. Kaksikätiseen valitsin siimaksi I/2/4 ja svitsissä olen heitellyt vissun valmistamaa svitsisiimaa ja t-tippi kärkeä. Vilkuilin muiden aloitusperhoja ja päädyin laittamaan omiin siimoihin mustan bomberin ja Franciksen, koska en sellaisia muilla nähnyt.
Kokonkosken alapooli


Kalastelin, kuten muutkin, pääasiassa kahta selkeää poolia mitkä alueelta löytyy. Ylempi näistä on Topin suvanto, alemman poolin nimeä en tiedä. Heittelin molemmat poolit pariin kertaan eri tekniikoilla. Kokeilin normaalin swingin lisäksi myös uitella francista vapaasi virran mukana, mutta ei nakertanut. Mutta se ei ollut yllätys. Oma usko Kokonkoskeen ei ollutkaan kovin suuri. Ei siksi, että paikka olisi huono, vaan siksi etten osaa sitä onkia. Meidän ryhmä ei saanut siis mitään tapahtumia, mutta muilla ryhmillä oli myöhemmin Kokonkoskella kaloja kiinni, eli oli niitä siellä.

Avausjaksolta ei mitallisia kaloja tullut. Yksi 55cm titti oli toiseen ryhmään osunut Siikakosken niskalta.



11.30-14.00 Hinttulankoski

Hinttulaan mennessä oli minulla aloitusvuoro. Ryhmän sisällä siis valitaan kalastuksen aloituspaikat. Jos paikkoja on niukalti, jää osa porukasta jonottamaan omaa vuoroaan. Aloitusvuoro kiertää ryhmän sisällä ja jokainen pääsee aloittamaan jonkin poolin. Minä siis aloitin Hinttulasta ja valitsin niemen kärjen.

Nakkelin vuoroni, eli 15 minuuttia, I/2/4 siimalla ja perhoksi olin laittanut Mikamikan. Varmaan tuo pitäisi heittää synkemmällä siimalla, mutta tuolla se nyt tuli kopaistua. Hinttula ei kuulu omiin luottopooleihin, joten keskittyminenkin taisi olla hiukan ohutta. Kalastin niemen kärjen jälkeen sillan yläpuolen molemmilta rannoilta ilman kalamerkintöjä.

Toisen jaksoon ei kaloja mistään.



15.30-18.00 Langinkoski

Ruokatauon jälkeen suunnattiin päivän päätöspoolille Lankkarille. Päivän mittaan Langinkosken niskalla oli ollut useampia kaloja kiinni ja se vaikutti olevan vaisun päivän kuumin pooli. Aloitin kahden muun kilpailijan kanssa sillan yläpuolelta ”leirin” edestä muiden mennessä niskan alueelle.
Janne kalastaa Lankkarin leirin edessä


Lankkariin minulla oli uskoa ja se näkyy tietysti heti myös tekemisessä. Kalastuksesta tulee tarkempaa ja keskittyminen on korkeammalla tasolla. Kollegat heittivät melko synkillä naruilla, joten päätin keventää ja heittää leirin edustan F/2/4 siimalla. Keskityin miedomman virran alueeseen ja alapuolen kallion edustan ronkkimiseen. Heittelin pätkän pariin kertaan. Taisin heittää ensin Mikamikaa ja sitten yllätysvetona viime kevään ottistreamerilla. (Blogissa aiemmin mainittu)

Koska ottia ei kuulunut päätin siirtyä muiden mukana niskalle, mitä sitten loppuaika kalasteltiinkin koko ryhmän voimin. Yhdellä kisakumppanilla oli ollut jo puraisu vähän aiemmin, joten tänne kannatti keskittää voimat. Kysyin ennen omaa vuoroa, mitä siimoja muut on käyttänyt ja päätin taas poiketa linjasta. Vaihdoin kellurunkoisen skagitin ja siihen jyrkin kärki mikä lompakosta löytyi. Ajattelin siimavalinnalla pääseväni jonkin verran pinnan alle, mutta saavani kuitenkin vauhtia perhoon. Perhoksi vielä raskas Francis ja ei kun heittämään. Aloittaessani laskun lähti juuri päivän viimeinen puolituntinen käyntiin.

Kala!! P**kele! Ei jäänyt. Paikkoheitto samaan kohtaan…. Nyt tarttui!! KALA! Sain kalan tarttumaan aivan laskun lopussa. Hetken tuntui, että kyseessä voisi olla hiukan isompikin yksilö, mutta virta teki tepposet ja hyvin pian selvisi, että tittikokoon jäädään.
Tittiä haaviin. Kuva: Janne Soljander


Valvojan mitatessa kalaa jännitin, meneekö alamitta 60cm rikki. Tarkalla se on…. Eikä mene. 56cm nätti titti ei tuonut merkintää korttiin. Nolla linjalla jatkettiin. Kello kävi armotta loppuun ja päivän kalastus ei tuottanut siis yhtään kilpailukalaa.
Ei riitä! Kuva: Janne Soljander


Päivän tulos 36XMP. Päivä oli kirkas ja lämmin. Liekö sillä ja veden korkeudella ollut tekemistä kalojen ottihaluttomuuteen.

Sunnuntai 8.00-10.30 Ruhavuolle

Meidän ryhmän osalta parhaat poolit osuivat sunnuntaille. Tai en tiedä parhaat, mutta ainakin tunnetuimmat. Pääsimme korkkaamaan Ruhan, mikä on tietysti loistava iskun paikka. Päivästä oli tänäänkin tulossa lämmin, joten aamusta olisi ehkä parhaat ajat. Veden korkeus ei oleellisesti ollut muuttunut eilisestä vaan vesi piirteli mittakiveen rajaa taas kutosen kohdalle.

Päätin jatkaa edelleen kapinallista linjaani ja heittää Ruhallakin skagit+T-tippi settiä. Kasasin kyllä toisenkin vavan ja varustin sen lakun värisellä siimalla, mutta heittelin lopulta koko ajan skagittia ja painavaa kupari Fransista. Meidän ryhmässä oli sen verran kattavasti erilaisia siimoja vedessä, että syvältä varmasti kalastettiin riittävästi, joten päätin pyyhkiä vähän ylempää ja nopeammin. Mikäli syvältä alkaa jollekin purra vaihdan sitten siiman. Mutta eipä se purrut. Ei syvältä eikä ylempää. Avauslaskulla tosin yksi kirjolohi aiheutti sydämen tykytyksiä ja hetken luulin, että nyt…

Ruhainen aamu. Ei kun, aamuinen Ruha.
Eikä se purrut missään muuallakaan. Sunnuntain ensimmäisen jakson jälkeen oli tilanne edelleen se, että SM-titteli roikkui ilmassa ilman yhtään ottaja kandidaattia.


11.30-14.00 Siikakoski
Siikakosken ehdoton hot spot on niskakivi. Tällä veden korkeudella muut Siikakosken paikat tuntuivat aika vaikeilta saavuttaa.  Minulla oli myöhäinen vuoro, joten joutuisin odottamaan niskakivelle pääsyä aika tovin. Ja koska niska kivi ei ollut kuitenkaan antanut kuin sen yhden pienen titin, päätin sittenkin lähteä välisuvannolle.

Kalastin välisuvannon parilta kiveltä kahteen kertaan ilman tapahtumia. Heittelin myös niskakiven kertaalleen. Kaloja ei näkynyt, edes niskalla. Päivä oli todella lämmin ja auringon paahteessa oli hiukan usko koetuksella. Sitten tuli Ruhalta kauan odotettu uutinen. Kala! laiturilta oli saatu 73cm lohi. Noniin! Hieno juttu. Koko porukka oli vilpittömästi toivonut, että jollekin osuisi kala. Ja vihdoin tittelille on ensimmäinen kiinnitys. 

15.30-18.00 Tittisaari

Menin uimarannalle jo kolmen aikaan pötköttelemään ja ottamaan ruokalevot. Päivä olisi ollut rantapiknikille sopiva, mutta kalakeliksi liian tukala. Vähän laiskan pulskealta homma muillakin näytti ja ehkä paras terävyys oli jo poissa.

Mutta kalaan kuitenkin käytiin heti aloitusmerkistä. Valitsin vuorollani paikaksi niemenkärjen. Heittelin aikani ja totesin, että nyt on aivan liian kevyt siima tähän kohtaan. Kahlasin pois kiveltä ja kävin heittämässä hiekkarannan edustan. Seuraavana kävimme toisen kilpailijan kanssa onkimassa loppuliukua vuorovedolla, mutta ei sekään tuottanut tulosta.

Välissä tuli huilailtua pitempi pätkä ja jopa harkittua, josko lopettaisi kalastuksen. Kello kävi pian jo puolta kuutta ja kisan viimeinen puolituntinen pyörähti käyntiin. Päätin lopulta käydä vielä koittamassa niemen kärjen uudelleen synkemmällä siimalla. Minulla oli 5/7 siima toisessa vavassa valmiina. Sanoin valvojalle, että nyt täytyy mennä kalaan, koska eilenkin toimi viimeinen puolituntinen, vaikkakin liian pienen kalan verran, mutta kuitenkin.

Heittelin nokasta kiven päältä tarkoituksena kalastaa keskemmällä olevan ison kiven ympäristö. Heittelin niin pitkälle kuin sain ja annoin vielä vähän löysiä. Halusin yltää kiven luo ja päästä vielä niin syvälle, että kala varmasti näkee perhoksi valitsemani mustan bomberin. Otin uiton jälkeen perhon sisään melko reippaalla strippauksella. Aloitin varovasti ja sitten kiihdytin vauhtia muutaman nypläyksen jälkeen. Muutaman minuutin kalastuksen jälkeen heiton oiettua aloitin strippaamaan siimaa ja ehdin jo aloittaa reippaamman lypsämisen, kun yhtäkkiä löi perhoon kala. Oho! Nyt ei voi olla alamittainen ei kai nyt sentään toista! Sitten jo tuli mieleen, että onkohan kroppa kala. Montaa juttua ehti pyöriä mielessä…

Kala antautui haavimisetäisyydelle niin nopeasti, että pelko hiipi puseroon… Ei kai taas. No kyllä taas. Kala oli 58cm pitkä! Kaksi senttiä vajaa. Oli suusta kuitenkin kiinni, eli saatu kala. Enpä muista, että olisi koskaan lohen saaminen aiheuttanut yhtä ristiriitaista fiilistä. Kivahan se on kala saada, mutta…

Sain valvojalta ohjeen. ”Sido ensi vuodelle perhot ihan pikkusen isommiksi.” Heh! Ja ensi vuonna kalastan vain viimeiset puoli tuntia molempina päivinä…
Tittiperhot


Sitten loppuikin aika. Koko kisan tulos minulle siis kaksi alamittaista. Muillekaan ei kaloja viimeiselle jaksolle osunut, joten ainoan kalan saanut Tom Paaluharju sai pystin matkaansa. Onnittelut! Kotkan perhokalastajat oli saanut sponsoreiden kanssa kasaan hyvät palkinnot, joten voittajan oli senkin puoleen helppo hymyillä. Meitä alamittaisten onkijoitakin muistettiin. Saimme myös lohdutuspalkinnot. Valitsin itse ampparin ja siistin lätsän. Kiitokset!

 
Ei kannu, mutta palkinto kuitenkin. Kiitos!

Oli taas kivat skabat.  Ensi vuonna uusiksi ja sitten pysti kainalossa kotiin!

Jaa niin, nyt katkesi muuten viime jutussa manattu bomberin taika. Ensimmäinen kala haaviin asti, pieni, mutta kala. Liekö sillä, että vaihdoin koukun putkeen, jotain merkitystä. Tiedä häntä...

maanantai 17. heinäkuuta 2017

Kovan onnen bomberit


Terve taas! Blogin päivitysväli karkasi vähän pitkäksi työkuvioiden vuoksi. Piti alun perin olla kesälaitumella jo yli kuukausi sitten, mutta aina ei hommat mene aivan suunnitellusti.
Seuraavaa juttua tuumiessani ajattelin, että pieleen menneiden työjuttujen päälle voisikin kirjoitella perhosta, mikä ei ole onnistunut vielä yhtään lohta toimittamaan rannalle asti. Yritystä on ollut, mutta vielä on homma vaiheessa. Kyseessä on siis uppo-bomber.
Bombereista on versioita varmasti kymmeniä eri värivariaatioineen. Itse sidon kahta lajia, toinen on nimeltään Saravon bomberi. Perhon resepti löytyy täältä. Tätä mallia tulee käytettyä Sarvijaakkona pohjoisessa ja perho saakin aika paljon peliaikaa lapin reissuilla. Siis siitäkin huolimatta, että yhtään rantautettua kalaa ei kapistuksella ole vyöllään.


Kuvan Saravoa pureskeltu parin kalan toimesta

 
Toinen malli on perinteinen musta bomber. Sidontaohjeen voi katsoa vaikka youtubesta Kakkurin Tonin sitomana. Hänen nettisivuiltaan joskus aikanaan intouduin ensimmäisen sitomaankin. Mustaa bomberia tulee heiteltyä aika paljon Kymillä syksyllä. Ja edelleen, siitäkin huolimatta, että yhtään kalaa ei ole noussut ylös asti.
No minkä ihmeen vuoksi noita sitten tulee heitettyä, vaikka yhtään kalaa ei ole tullut? Siitä yksinkertaisesta syystä, että kalakontakteja on ollut enemmän kuin millään muilla perhomalleilla. En ihan kaikkia kalakontakteja muista, mutta pari tapausta on jäänyt mieleen.
Olen kalastanut Saravon bomberilla pääasiassa valoisan aikaan aamukuuden ja iltakuuden välillä. Eli aivan toisin kuin linkin takana oli onnistuttu. Monesti vaihdan sen siimaan aamun ensimmäiseksi perhoksi ja joskus menee koko päivä vaihtamatta. Usein kun on hiljaista, tulee perhoa vaihdettua tiheästi ja yritän lueskella olosuhteista oikeaa ottikalua. Jossain vaiheessa on rasia käyty läpi, eikä enää tahdo keksiä mitä siiman päähän laittaisi. Silloin valitsen yleensä jonkun yleisperhon välittämättä taivaan tai veden väristä saati muista olosuhteiden vivahteista.
Yksi tällainen kerta oli Tenolla pari vuotta takaperin. Olimme velipojan kanssa reissussa Vetsikon seudulla juhannuksen jälkeisellä viikolla. Reissua oli takana jo useampi päivä, eikä siimat olleet kiristyneet vielä kertaakaan. Kyseinen viikko oli ollut Vetsikon seudulla hiljainen, eikä soutumiehetkään olleet juuri kaloja saaneet.
Olimme kalastelleet yöllä Vetsikosken alueella ja siirryimme aamuksi yläpuoliselle särkälle. Aamu oli valoisa ja aurinko tuli juuri ennen vuoroani näkyviin pilvien välistä. Mitäpä siimaan? Kun suurin osa askista oli jo kokeiltu, päätin siirtyä tuttuun ja turvalliseen Sarvijaakkomaiseen Saravoon.
Aloitan laskun yleensä suvannon puolelta, koska olen siellä kaloja nähnyt. Pääsin juuri kohtaan, missä päävirta hiukan kuristuu ja särkän reuna muodostaa niskamaisen imun. Aivan kivikon reunasta tärähtää. Vapa pystyyn ja jumputus siiman päässä alkaa…. Mutta loppuu valitettavasti muutamassa sekunnissa. Voihan jehna! No positiivista, ensimmäinen merkki kalasta. Laskemme laskut loppuun ja vielä toiset, mutta muuta ei enää siiman päässä tapahdu.
Vetsikon särkkä
 
Aamun lupaavasta kontaktista johtuen päätän antaa Saravon uida myös iltapäivällä, kun menemme Kuninkaan kiven mutkaan heittämään pikaisen välilaskun. Päivä oli jatkunut aamun kaltaisesti aurinkoisena ja lämpimänä. Velipoika istahtaa suorittamaan perhovalintaansa ja antaa minulle aloitusvuoron. Aloitan kyseisessä paikassa kalastuksen ”niskalta.” Niskan alapuolella on yksi tietty kivi, mitä olen pitänyt kalapaikkana ja se tuleekin heitettyä aina.
Parin heiton jälkeen pääsen oikeille jalan sijoille ja minulle tulee se legendaarinen olo, että nyt menee muuten perho juuri niin kuin pitää kiven huopeeseen. Ja pärskis. Kiven takaa virran juonteesta lyö aika mukavan kokoinen kala kiinni niin että vesi lentää. Vapa nousee pystyyn aivan liian hätäisesti ja säikähdän, että vedin perhon kalan suusta. Ei, kyllä se pysyi ja lähti lujaa alas. Iso kala! Nousen korkeammalle rantaan ja kompuroin kivikossa kuin norsu posliini kaupassa, mutta pysyn tolpillani ja kalakin kiinni. Kaivan kantapäät santaan ja valmistaudun antamaan kalalle vähän painetta kun veto äkisti loppuu. Irti! Sinne meni, taisin sittenkin kämmeltää tartutuksessa.
Pettyneenä katsahdan taakseni ja huudan, että oli aika iso. Kohtaan velipojan hölmistyneen katseen. Mies istuu muutaman metrin takanani nenä kiinni perhorasiassa ja ihmettelee, että mikä oli iso? Ei ollut havainnut koko tapahtumaan, vaikka vesi roiskui ja tanner tömisi. Keskittyminen ollut kohdallaan perhoa etsiessä. No, onhan se tarkkaa puuhaa.
Kuninkaan kiven mutka. Ottikivi kuvan keskellä. Riittävällä vedellä kalat tulee aivan rantaa ylös.
 
Toinen tapaus liittyy viime vuoden lohenperhokalastuksen SM-kilpailuihin Kymijoella. Osallistuin skaboihin lähinnä sillä mielellä, että pääsen ottamaan oppia kokeneemmilta tekijöiltä. Sen puoleen kisa olikin onnistunut, koska ryhmääni osui kisan ykkösmies ja tämän hetken hallitseva mestari Saarikon Joonas. Joonas sai kaksi kalaa kuiville ja karkuuttikin yhden.
Mutta ei mennä asioiden edelle… Kävin ennen kisoja viikolla harjoittelemassa Siikakoskella ja Ruhalla. Heittelin erilaisia putkiperhoja aikani, kunnes päätin illan jo hämärtyessä Siikakoskella vaihtaa taktiikkaa. Valitsin siimaksi skagitin, siihen synkkää kärkeä ja perhoksi bomberin. Ajattelin lirkkiä koskea larvastellen, ei aivan pelkkä peruke ulkona, mutta lyhyellä siimalla kuitenkin.
En ehtinyt juuri alkua pitemmälle, kun perhoa vietiin. Lyhyen siiman päässä kalan meno tuntui rajulta ja se pääsikin irti ennen kuin ehdin kunnolla edes aloittaa väsytystä. No parempi näin, jospa kisassa pysyisi. Treeneissä ei muita tapahtumia ollutkaan.
Mikro-kokoinen bomberi
 
Kilpailuissa oli yhteensä kuusi jaksoa. Ruha, Siikakoski, Tittisaari, Kokon koski, Hinttulan koski ja Tattarin koski. Alun perin yhtenä kohteena oli Langinkoski, mutta se vaihtui kisan alussa Tattarin koskeksi. Tavallaan ihan hauska juttu, koska Tattari oli melkein kaikille uusi kohde.
Pääsin valitsemaan aloituspaikkaa ryhmässämme kolmantena ja koska niska oli jo mennyt päätin mennä loppuliukuun. Valitsin perhoksi bomberin, koska minusta näytti, että lähes kaikki uittaa putkia. Tuumasin olla erilainen. Kahlasin rantamatalan yli kohti virtaa ja huomasin erittäinkin otikkaalta vaikuttavan alueen. Kohtaan oli hiukan hankala uittaa, koska sen yläpuolella oli ”riutta.” Parilla ensimmäisellä yrityksellä jäi perho kiveen kiinni ja kun kolmannessa heitossa siima kiristyi, olin varma että kivillä ollaan. Mutta ei, kala kiinni!
Jouduin pitämään kalaa heti alusta aika kovilla, koska en halunnut sen menevät riutan taakse. Sainkin sen pysymään poolissa, mutta hetken väsytyksen jälkeen taitelutoveri otti kunnon loikan ja laskeutui koko painollaa siiman päälle ja irtosi. Voihan pettymys! Bomberin taika pitää yhä! Ei vieläkään yhtään kalaa ylös asti. Mutta eipä minulle tullut kisassa kaloja millään muullakaan, joten bomberi oli kilpailun paras perhoni. Tattarilta muuten tuli ryhmäämme yksi lohi. Paikka yllätti muutenkin positiivisesti ja aion vierailla siellä joskus toistekin. Tämän vuoden SM-kisat jää valitettavasti väliin, koska nukuin ilmottautumisen aikaan ja paikat ehti mennä. Ensi vuonna taas, oli sen verran hauska tapahtuma.
Vaikka bomberin kanssa onkin ollut epäonnea, on se näyttänyt löytävän kalaa hyvin erilaisissa olosuhteissa. Tästä syystä aionkin jatkaa bomberien käyttöä yleisperhoina. Kai sen joskus pitää pysyä kiinnikin…
Tällainen pelin avaus tauon jälkeen. Ensi kerralla palataan taas saamaperhojen pariin. Jospa kirjoittaminenkin sujuisi taas vähän paremmin. Pitkä tauko aiheuttaa näköjään hiukan karstaa kirjoituskoneeseen. Ja pitää näköjään ottaa valokuvia Kymiltä, en löytänyt ensimmäistäkään Siikakoskelta tai Tattarilta...

torstai 20. huhtikuuta 2017

Luottoperho Pilikku


Perhosarjani seuraava edustaja on kotoisin Vetsikosta, Lukkarin Jounin penkistä. Tämä on sinällään sopivaa, koska juuri Vetsikon ympäristössä ja Vetsikon leirintämökeillä, olen erittäin hyvin viihtynyt juhannuksen aikoihin muutamana kesänä. Perhon isä tarinoi ottikoneesta ja käyttöolosuhteista täällä.

Pilikku

Pureskeltu #4 tuplaan kiedottu Pilkku


Pilikusta on muodostunut itselleni joka paikan höylä ja yleisperho, joka saa paljon aikaa siiman päässä. Eniten Pilikkua tulee uitettua yöllä. Kuulun ehkä vähemmistöön, mutta pidän yöllä kalastamisesta. Minulla on ollut usein tuuria loppukesästä aamuyön pikkutunneilla, kun aurinko alkaa antaa viitteitä nousemisestaan. Pilikku onkin siiman päässä usein juuri silloin.


Kohta Pilikku siimaan
Minulla on pilikkuja alkaen #10 kaksihaaraisesta jatkuen #4 kaksihaaraiseen. Pienet on ollut käytössä loppukesän reissuilla. Isot taas ui juhannuksen aikaan tai korkealla vedellä. En täysin orjallisesti noudata alkuperäistä reseptiä pienissä perhoissa. Teen runkoon selkeät väripalkit ja mustan siiven. Tämä versio toimi ainakin Näätämöllä.

Vuonna 2011 tehtiin ensimmäinen lohenkalastus reissu pohjoiseen. Reissu ajoittui elokuun alkupuolelle ja kohteena oli Suomen puoleinen Näätämö joki, tarkemmin Kuosnijoen haarassa sijaitseva eräkämppä. Olin tutkinut etukäteen netistä paljon Näätämön ottiperhoja, sekä haeskellut kalapaikkoja. Tutkimusten perusteella Kuosnijoen seutu ei olisi aivan kuuminta lohialuetta, mutta hiukan ylempänä olisi mm. Saunakoski ja varsinkin sen niska, joiden pitäisi olla hyviä ottimestoja.

Saunakosken niskalla
Kuosnijoki haara ei ole aivan tien vieressä. Sinne joutuu kulkemaan jalkaisin Jänispään suunnalta tai vaihtoehtona ainakin siihen aikaan oli käyttää osittaista venekuljetusta. Venevaihtoehto voitti, koska siinä käveltävää on joitakin kilometrejä vähemmän. Ensin taivalletaan tien varresta Luolajärven rantaan, missä odottaa moottorilla varustettu vene. Veneellä pöräytetään järven yli ja toisessa päässä vielä muutaman kilometrin marssi mökille. Näin se menisi stömsössä. Mutta me ei oltu strömsössä…

Koimme suunnattomia suunnistusvaikeuksia reitillä, mikä oli nauhoin merkitty maastoon. Jossain kohtaa valitsin ilmeisesti väärän polun ja osuimme aivan muualle kuin venerantaan. Venettä etsittiin oikein huolella. No, se löytyi ajastaan, mutta seuraavana ongelmana oli saada moottori käyntiin. Ei millään. Siinä sitten soudettiin konetta samalla nykien aika matka. Lopulta kuin ihmeen kaupalla prutku tärähtikin käyntiin ja saatiin pötpötellä iso pala matkasta takatuupparin voimin.

Loppumatka valitettavasti ei sujunut sen paremmin. Nauhoin merkitty reitti teki taas kepposet ja päädyttiin harhapoluille. Lopputuloksena kierrettiin yksi vaaran nyppylä väärältä puolelta ja saatiin askelmittariin ihan kunnioitettavat lukemat. Perille kuitenkin päästiin. Kello oli jo paljon ja takki aivan tyhjä, mutta oltiin perillä. Ensimmäisenä iltana ei paljon juttu lentänyt, tunsin aika suurta harmitusta vaikeasta matkasta ja suunnistushölmöilyistä.

Eräkämppä asutettuna
Seuraavana päivänä lähdettiin katsastamaan lähivesiä mökiltä ylöspäin. Suoraan sanottuna ei tehnyt kovin hyvää vaikutusta. Matalan näköisiä paikkoja ja jotenkin vaikeaa kalastettavaa. Olin edellispäivästä ja väsymyksestä hiukan lamaantunut ja ensimmäistä kertaa lapin reissuilla tuntui, ettei oikein huvita.

Tilanne onneksi parani, kun mukana ollut setäni tiesi ”salaisen” ottipaikan mökiltä alaspäin. Paikka on pienimuotoinen niska. Hyvän näköinen kalapaikka ja helposti kalastettavissa. Ainoa miinus puoli oli, että siihen ei montaa kalastajaa mahtunut. Salaisesta statuksestaan huolimatta paikalla parveili illalla porukkaa, eikä siihen oikein sopinut kalaan. Ensikertalaisena vielä arkailin rinkiin menoa, taas harmitti. Päädyin mökille makkaranpaistoon ilman, että ensimmäisenä päivänä kalastin juuri yhtään.

Päätin kuitenkin valvoa yön ja palata paikalle aamuyöstä. Toivoin, että niska olisi tyhjillään ja saanut ehkä jopa hiukan rauhoittua. Näin myös kävi. Aloittelin kalastusta noin kello 3. Yö oli pimeä, mutta tähän aikaan aurinko kajasti jo valoa jonkin verran taivaanrannassa. Ilman aiempaa kokemusta, valitsin perhoksi #10 tuplaan sidotun Pilikun. Valinta perustui täysin netistä ja lehdistä ennalta opiskeltuihin juttuihin ja niiden perusteella luotuihin mutuihin. Loppukesä, matala ja melko lämmin vesi>> Pieni perho. Yöaika>> Tumma perho. Näinhän se perinteisesti menee.

Ehdin kalastaa niskan miedomman yläosan kellu siimaa poikkivirtaan heitellen. Pääsin mielestäni hot spottiin, missä niskan kuristuma alkaa ja virtaus kiihtyy. Heitin hiukan loivemmalla kulmalla vastarannan niskakivien eteen ja annoin siiman kiristyä. Keskeltä imusta iski. Tälli tuntui sähköiskun lailla ja meni suoraan polviin. Kala pyörähti pinnassa ja sitten vasta tajusin, että se tarttui. Kaikki reissun harmitus ja vastoinkäymiset pyyhkiytyivät mielestä sillä sekunnilla.

Ottiniska
Sain kalan väsytettyä melko pian. Kyseessä oli hiukan väriä ottanut koukkuleuka titti. Rantautuksen jälkeen oli kroppa vetelänä, kyseessä oli kuitenkin elämäni ensimmäinen perhovälineillä saatu lohi. Aikakirjoihin merkittiin päivämäärä 8.8.2011 ja kello 03.30. Aamun sarastaessa vein kalan mökille ja oli siinä tekemistä malttaa olla herättämättä muita katsomaan lohta. Ei uskoisi, miten aikuinen mies voi heittäytyä aivan pikkulapseksi kalan saatuaan. Reissusta tuli muutenkin lopulta hyvä ja Pilikku sai seurakseen vielä pari ottiperhoa.
Pilikku muunnos
 
Pilikku on toiminut myös muualla. Viime kesänä heinäkuun viimeisellä viikolla osui isompaan, #4 kokoon sidottuun perhoon Inarijoelta 81cm kala. Samaan aikaan, mutta eri porukan reissulla, myös velipoika onnistui pilikulla. Tai oikeastaan se meni niin päin, että velimies onnistui ensin edellisenä yönä ja siitä syystä uittelin pilkkua ehkäpä vielä normaalia enemmän. Nämä kalat tulivat molemmat sateisessa, oikein tuhnu-kelissä yö aikaan. Vesi oli korkealla ajankohtaan nähden ja tummaa. Tämän vuoksi tuli käytettyä itselleni melko suuri kokoisia perhoja. (Huomaatteko, viime postauksessa mainitut opit on mennyt perille.. )

Olimme leirissä Ylä-tenon takka tuvilla ja kalastelin kotikosken alapäätä alkuyön tunteina. Keli oli tosiaan sellainen, että mökin lämpö olisi houkuttanut kuivattelemaan, mutta samalla lohen tuoksuinen. Taustalla oli raju sään muutos, joten kalassa oli pakko olla. Reissun alun helteet ja lämmin vesi oli edellisen ja kuluvan päivän sateiden myötä enää vain muisto. Päivällä olimme nähneet kaloja, eikä vain tittejä, nousulla kotikoskea ylöspäin. Kirjaanpa tähän vielä säätiedot kalapäiväkirjasta. Saantipäivänä: ilman lämpötila 13 astetta, veden lämpötila 13 astetta. Muutama päivä aiemmin saavuttiin mökille 28 asteen kelissä veden ollessa 17 astetta.

Vesi nousi reippaasti            Kuva: www.ymparisto.fi
Kyseinen pooli on kosken loppuliuku, mikä päättyy tietysti suvantoon. Joki tekee loivan mutkan, minkä ulkokaarteessa kalastin. Matalahko kosken loppu siis purkaa vetensä syvenevään mutkan pohjaan. Vaikutti kalapaikalta minun silmään. Heittelin kellu siimaa jälleen itselleni tyypillisesti aika jyrkästi poikki virran. Virtaus on paikassa suhteellisen rauhallinen, joten halusin saada vauhtia perhoon. Ensi merkki liikkeellä olevasta kalasta tuli heti kalastuksen aloitettuani. Aivan kosken alapäässä loikata pärskäytti jalka luokan kala. Hyvältä vaikutti.
Kotikosken alapää
 
Heittäminen oli vaikeaa. Tuuli oli kova(hko) ja puhalsi joki uomaa suoraan päin näköä. Perho ei meinannut mennä kohteeseensa millään. Käytin useamman heiton, ennen kun sopivaan tuulirakoon sain perhon minne halusin. Ensimmäinen heitto kunnolla suorille siimoille ja Pam. Nyt ei ole ihan titti. Kala käyttäytyi rauhallisesti, ottaen tasaisia vetoja suvantoon. Kovin pitkää taistelua ei kuitenkaan seurannut. Paikka oli väsytykseen erinomainen, ei isompia kiviä eikä esteitä. Kalan väsyttyä sopivasti, talutin sen tasaiselle kivikolle ja teilasin kirkkaan naaraskalan noin kello 1.15. Olipa mahtava fiilis, toiseksi suurin perholoheni.

Sellaisia onnistumisia Pilikulla. Pari muutakin tapahtumaa on matkalle osunut ja luotto perhoon on kova. Omat lohisaaliini on niin vaatimattomia, että käytän mielelläni tunnettuja saamamiesten kaluja. Ei sitten tarvitse stressata perhon puolesta, kun tietää, että siiman päässä on meriitit kunnossa.

Kiitos mielenkiinnosta ja ensi kertaan.

lauantai 11. maaliskuuta 2017

Kauden avaus Langinkoskella


Ensimmäisessä postissa mainitsin, että blogiin tulee myös reissuraportteja, jos osuu hyviä keikkoja kohdalle. Nyt speksit täyttävä reissu osui heti kauden avaukseen.

Vuoden ensimmäinen reissu on aina jännä. Koskaan ei tiedä mitä sattuu ja tapahtuu kun ei ole muutamaan kuukauteen käynyt. Viime vuonna katkaisin vavan ekalla reissulla ja palelin koko päivän liian vähissä vaatteissa. Tänään oli säätiedostus onneksi oikeassa ja päivästä tuli kaunis sekä lämmin, ei edes tuullut. Liiankin hyvää ollakseen totta. Lähdetään parantaan viime vuodesta ja koitetaan pitää vehkeet ehjänä. Kovempia tavoitteita ei uskaltanut asettaa.

Saavuin rantaan noin 9 paikkeilla aamusella jolloin koskella näytti olevan itseni lisäksi vain yksi kalastaja, joten sekaan mahtui. Vielä kun kollega jutustelun jälkeen osoittautui varsin luonnikkaaksi kaveriksi niin hyvin sovittiin samallekin poolille. Hänelle oli aiemmin tullut yksi taimen, joka oli saanut vapautensa takaisin.

Vettä oli erittäin vähän. Minimi juoksutuksella ilmeisesti mentiin ja kuutioita soljui noin 20 kappaletta tunnissa. Tästä syystä kasasin #7 switchin työkaluksi ja siihen kellurunkoisen siiman intteri kärjellä. Oli minulla toisena vapana järempääkin synkemmällä siimalla, mutta se oli tänään tarpeeton. Pohja kolisi aika vahvasti, kun pariin kertaan koitin tuota nakella.

Kalastin ensin niskan seudun ilman tapahtumia parilla eri perholla. Puoli 11 nurkilla siirryin onkimaan sillan yläpuolista aluetta. Ensimmäisellä laskulla ei keltaiseen putkeen tullut tapahtuia tässäkään, joten päätin kokeilla uutta värimallia. Olin kuluvalla viikolla havahtunut mertsari perhoaskin tyhjyyteen ja sitonut muutamat Sillenit ja kelta-valkoiset putket mukaa. Näiden lisäksi askartelin pari omaa mallia, mitkä on ollut pitkään mielessä. Monesti omat kokeilut jää laatikkoon pölyttymään ja tulee käytettyä perusvarmoja ottikaluja. Nyt kuitenkin uudessa kyhäelmässä oli jotain kiehtovaa ja sitä oli pakko koittaa.

Rumilukset
Ja luotto palkittiin! Kello 11.30 vapa taipui talvikko taimenen toimesta. Kala oli yllättävän pirteä ja jaksoi kahvata aika tiukasti vastaan. Kovin pitkään ei virta kuitenkaan riittänyt vaan sain kalan talutettua muutaman kymmenen metriä ylös päin paikkaan, missä rantauttaminen onnistui. En mitannut kalaa. Nappasin kännykällä pikaisen kuvan ja päästin taimenen takaisin elementtiinsä. Pirteästi kaveri ponkaisi paikalta ja hyvillä mielin katselin sen menoa kirkkaassa ranta vedessä.

Fish on!
Kauden ensimmäinen
Reissu oli jo tällä kalalla onnistunut. Eihän se kirkas ollut, mutta hyvin lähti vuosi käyntiin. Mutta ei siinä vielä kaikki. Heittelin pari- kolme tuntia siellä sun täällä, kunnes noin kello kahden aikaan päätin kopaista ottipaikan uudestaan. Vaihdoin saman perhon taas siimaan, olihan se jo kyntensä tässä kohtaa näyttänyt. Ja näytti taas.

Hiukan edellistä kalaa alempaa vapa taipui. Olin heittänyt taas samanlaisen heiton poikki virtaan ja upotellut perhoa vapaassa uitossa. Kun siima alkoi kiristyä swingiin tuli välitön otti. Nyt tuntui suuremmalta kalalta. Selvästi suuremmalta, ei taida olla taimen tämä. Kala vain meni rauhallisesti minne halusti, vaikka painoin päälle minkä switchistäni pääsin.

Hetken väännön jälkeen totesin, etten saa kalaa ylös samaan rantautuspaikkaan kuin edellisen. Järkevässä ajassa ainakaan. Lähdin kahlaamaan alaspäin ja rantautin itseni parikymmentä metriä alemmas kalliolle. Pääsin näin kalan alle ja sain vähän tasoitusta virran paineen avulla. Kala väsyi lopulta, mutta jouduin yrittämään monta kertaa kalan vääntämistä teilattavaksi.

Kun kala lopulta suostui rantaan totesin sen hyvän kokoiseksi talvikko loheksi. Minulla ei ollut mittaa mukana, joten käytin lohen nopeasti vavan vieressä ja totesin pituuden olevan buttista ensimmäiseen vaparenkaaseen. Tarkastan mitan myöhemmin. Nappasin kuvan ja ryhdyin vapautustoimiin. Hetken aikaa kalaa sai hapettaa, mutta lopulta se potkaisi terhakasti matkaan.

Takaisin päin
Lopetin kalastuksen siihen. Päivä oli niin hyvä ja mieli korkealla, että päätin ottaa muutaman valokuvan ja lähteä sitten kotia kohti. Kotona mittasin paljon kalalle tuli pituutta ja sain buttista ensimmäiseen renkaaseen 89cm. Tuon kokoiset lohet eivät ole minulle ihan jokapäiväistä, joten hieno homma, vaikka ei kohdekala ollutkaan.

Sellainen reissun, ei kirkasta kohdekalaa, mutta aivan loistava päivä. Uusi ottiperho on syntynyt ja saa varmasti peliaikaa tulevilla reissuilla. Lohikontaktin myötä sopii jopa blogin teemaankin.

Toivottavasti ehtisi vielä toisenkin kerran tässä kuussa. Ensi kertaan, näihin kuviin.
Komia päivä!
 

perjantai 24. helmikuuta 2017

(Muntterin) OrMu


Muntterin OrMu esiteltiin Pohjolan perhokalastaja lehden numerossa 3/2014. Taisin painua sitomaan oman version suoraan siltä istumalta lehden luettuani, niin kovin se kolahti. Teen omaan kalastukseen hiukan yksinkertaistetun version jättämällä toisen kultakierteen pois.

OrMu väriyhdistelmä on melko legendaarinen ja siitä löytyy lukuisia variaatioita. En ollut täysin itselleni sopivaa aiemmin löytänyt. Tarkoitan sellaista, mistä tulisi minun sitomana itseäni miellyttävän näköinen. En jostain syystä saa esim. Phatagorvaa koskaan mieleiseksi. Mutta Muntterinpa sain. Ja kaikkihan tietää sen faktan, että perhon täytyy olla omaan silmään sopiva päästäkseen uimaan. Vallankaappaus perhorasiassa oli tapahtunut.

OrMu suoraan kalan suusta
Perhoa sopii uittaa ainakin värjääntyneessä vedessä ja alkukauden reissuilla. Tämän kertaisen kalan tarinaan liittyy kuitenkin opetus, mikä ei ihan helposti unohdu. Elettiin vuoden 2015 elokuun alkua ja auton keula osoitti kohti Karigasniemeä. Olimme isäni kanssa reissussa ja odotukset korkealla, kuten aina. Olin edellisenä kesänä samoihin aikoihin onnistunut hyvin koukuttaen aika mukavan kalan. Siitä kalasta lisää toiste, mutta nyt oli siis paikkoja tiedossa ja perhovalinnatkin tehty jo etelässä valmiiksi.

Etukäteistiedustelujen perusteella kelit olivat olleet heinäkuun ajan todella kuivat, mutta kuluvalla viikolla oli satanut ja vesi noussut. Tämä kuulosti ihan hyvältä. Olimme vuokranneet mökin noin 20 kilometriä Karigasniemeltä Angeliin päin, eli aivan Inari joen parhaalta alueelta. So far so good.

Vesitilanne realisoitui lupien oston yhteydessä kun kuulimme veden huitelevan rantapusikoissa. Se olikin noussut siis oikeasti paljon. Avaimen noutamisen ja ruokaostoksien jälkeen ajeltiin möksää kohti jännityksestä kihisten. Paljonko sitä vettä oikein on..

Koska kärsin aivan käsittämättömistä poltteista aina ja joka kerta, oli minun tietysti päästävä heti ensimmäisenä kalaan. Ajaminen painoi ja väsytti, mutta kävin heittämässä tutun ottipaikan superaloituksen toivossa. Vesitilanne oli tosiaan aika paljon runsaampi kuin vuosi sitten. Mittasin veden lämpötilaksi 13 astetta.
Vesitilanne ennen reissua. Kuva: Ympäristö.fi
 

Reissun aikana vettä riitti. Saavuimme kohteeseen 8. pvä. Kuva: Ympäristö.fi
Ensimmäinen ilta ei palkinnut ja seuraava aamu meni hiukan ohi nukkuessa ajomatkaa pois. Keli oli tänään hieno ja aurinkoinen, päivän mittaan jopa helteinen. Aloitin päivän reippailulla viereisen vaaran laelle nappaamaan pari kuvaa. Iltapäivän ja alkuillan ohjelmassa oli muutaman tunnin kalasessio ennen kun rauhoitus astui voimaan kello 19. Kirkas aurinkoinen keli taittui illan aikana vesisateeksi, mikä jatkui läpi yön.

Hyvät näkymät vaaran laelta
Sama kaava toistui myös tulevina päivinä, helteinen päivä ja yöllä satoi vettä. Yön sateet nostivat veden pintaa entisestään ja päivällä hikoiltiin kun aurinko paistoi täydeltä terältä. Kalastettiin pääasiassa ilta- ja yövuoroja koko alkuviikko. Koska aurinko killitti päivät, ajattelin yön olevan parempi aika yrittää. Heittelin kaikkia tuntemiani Inarin ottiperhoja. Oli loppukesä joten koukkukoko #10-6 oli käytössä. Viikon kääntyessä jo puoliväliin olin tahkonnut kaikkea mahdollista mieleen juolahtavaa jokeen. En ollut saanut yhtään kalamerkintää. Olin tottunut, että elokuussa vettä on niukemmin ja se on melko lämmintä. Nyt vesi oli jo todella korkealla jatkuvien yösateiden vuoksi ja olin täysin hukassa. Hellettä ja tulvaa, jotain täytyy keksiä.

Mökkimme rannasta näkyi suoraan pienelle nivalle, joka oli pari sataa metriä yläpuolellamme. Aamukahvia hörppiessäni kävelin rantaan ja siellä oli ryhmä puolalaisia kalassa. Hetken touhua seurattuani yhdellä kaverilla taipui vapa. Melkoisten karkeloiden jälkeen sällit rantautti etäältä katsottuna reilun jalka luokan kalan. Hmmm…. Tässä kohtaa en vielä kovin suureen päätelmään kyennyt, mutta… Seuraavana aamuna menin taas herättyäni rantaan ja perskule, siellä on äijällä vapa luokillaan!! Nyt viimein alkoi ajatus heräillä..

Olin koko viikon uitellut pienehköjä ja keskikokoisia perhoja, kalastanut paljon illalla sekä yöllä samoja paikkoja mitkä vuosi takaperin toimi. AAA!! No nyt hitaat aivot alkoi viimein raksuttaa. Vaikka ollaan loppukaudessa, ei loppukauteen yleensä sopivat pikkuperhot toimi, koska vesi on korkealla ja tummaa. Samat paikat ei ehkä toimi, koska vettä huilaa yli tupla määrä. Ja sitten viimeisenä, ehkäpä pitäisi nukkua yö ja mennä kalaan siihen aikaan, kun Puolan pojatkin kalaa vetää. Jos ei ilta, niin sitten aamu..

Olin totta kai tiedostanut erilaiset olosuhteet, mutten vain ollut uskaltanut lähteä jostain syystä muuttamaan kalastusta. Oltiin jo torstaissa. Eli viikkoa oli poltettu paljon ”hukkaan.” Vaihdoin heti seuraavalle kalastusrupeamalle suuren tumman putkiperhon siiman päähän. Ja kyllä, minulla oli kala pienen hetken kiinni saman tien. Tapahtuma jäi valitettavasti vain lyhyeen pyrähdykseen.

Illalla lopetettiin ajoissa ja painuttiin yöpuulle aamukalastusta varten. Aamu oli yön jäljiltä sopivan tuhnuinen. Ajeltiin kohteeseen mikä jossain oli mainittu ”kesäpaikkana.” Joki on näillä kohdin kapea uoma, joka levenee ja syvenee suvantoon. Virtaus on maltillinen myös korkealla vedellä ja paikka näytti todella herkulliselta. Valitsin aloitusperhoksi kookkaan Muntterin OrMun. Jatkoin kuitenkin kellusiiman käyttöä, koska virtaus oli mieto. Viimeistä viedään, huomenna on kotiin paluun aika.

Aloitin rännin yläpäästä heitellen loivalla kulmalla ja sain kalastukseen hyvän rytmin. Mielessäni tuumin, että rännin alapää on ”the paikka.” Sain kalastaa rännin rauhassa ilman kalojen häirintää ja heitin jo alapään spotinkin parilla heitolla. Ryhti ehti jo hiukan painua kasaan ja eväiden syöminen kävi mielessä, mutta päätin jatkaa niin pitkälle, kun rannassa pääsi etenemään.

Seisoessani jo aivan rännin alaosassa huomasin pienen peilin virrassa. Pohjassa on joku muoto tai kivi, mikä teki mukavan näköistä nostetta veden pintaan. Heitin peilin yläpuolelle siten, että sain swingin keskikohdan osumaan mielestäni kalapaikkaan. Jaaaa….. pam! Kala kiinni! Kala oli titti. Ei todellakaan jättiläinen, mutta sen saaminen tuntui aivan mahtavalta. Viimeisenä päivänä, todella vaikea reissu takana ja siinä se nyt oli. Reissun pelastaja.

Ottikohta kuvan oikeassa reunassa näkyvän peilin paikkeilla.
Tästä viikosta ja sen tapahtumista opin todella paljon. Tekniikoita ja taktiikoita pitää uskaltaa vaihtaa. Kaikki tietää sen, mutta toteutus on monesti ollut ainakin itselleni vaikea. Liian herkästi juuttuu johonkin päätelmään tai kuten tässä, viime kesän muistelmiin. Perhoa ei uskalla vaihtaa erilaiseen, koska sitten se viime kerran ottikalu voi jäädä kalalta näkemättä. Pakko palata kalastamaan viime reissun ottipaikkaa, vaikka järki sanoo, että siinä on nyt liikaa vettä, jne.. Ehkä olen ainut näin pöllö, mutta tämä keikka opetti viimein käytännössä muutoksen tärkeyden, jos vanhat temput ei toimi.

Parempi myöhään kuin ei silloinkaan. Ensi kertaan!