Kovan onnen bomberit

Terve taas! Blogin päivitysväli karkasi vähän pitkäksi työkuvioiden vuoksi. Piti alun perin olla kesälaitumella jo yli kuukausi sitten, mutta aina ei hommat mene aivan suunnitellusti.

Seuraavaa juttua tuumiessani ajattelin, että pieleen menneiden työjuttujen päälle voisikin kirjoitella perhosta, mikä ei ole onnistunut vielä yhtään lohta toimittamaan rannalle asti. Yritystä on ollut, mutta vielä on homma vaiheessa. Kyseessä on siis uppo-bomber.

Bombereista on versioita varmasti kymmeniä eri värivariaatioineen. Itse sidon kahta lajia, toinen on nimeltään Saravon bomberi. Perhon resepti löytyy täältä. Tätä mallia tulee käytettyä Sarvijaakkona pohjoisessa ja perho saakin aika paljon peliaikaa lapin reissuilla. Siis siitäkin huolimatta, että yhtään rantautettua kalaa ei kapistuksella ole vyöllään.

Kuvan Saravoa pureskeltu parin kalan toimesta

 

Toinen malli on perinteinen musta bomber. Sidontaohjeen voi katsoa vaikka youtubesta Kakkurin Tonin sitomana. Hänen nettisivuiltaan joskus aikanaan intouduin ensimmäisen sitomaankin. Mustaa bomberia tulee heiteltyä aika paljon Kymillä syksyllä. Ja edelleen, siitäkin huolimatta, että yhtään kalaa ei ole noussut ylös asti.

No minkä ihmeen vuoksi noita sitten tulee heitettyä, vaikka yhtään kalaa ei ole tullut? Siitä yksinkertaisesta syystä, että kalakontakteja on ollut enemmän kuin millään muilla perhomalleilla. En ihan kaikkia kalakontakteja muista, mutta pari tapausta on jäänyt mieleen.

Olen kalastanut Saravon bomberilla pääasiassa valoisan aikaan aamukuuden ja iltakuuden välillä. Eli aivan toisin kuin linkin takana oli onnistuttu. Monesti vaihdan sen siimaan aamun ensimmäiseksi perhoksi ja joskus menee koko päivä vaihtamatta. Usein kun on hiljaista, tulee perhoa vaihdettua tiheästi ja yritän lueskella olosuhteista oikeaa ottikalua. Jossain vaiheessa on rasia käyty läpi, eikä enää tahdo keksiä mitä siiman päähän laittaisi. Silloin valitsen yleensä jonkun yleisperhon välittämättä taivaan tai veden väristä saati muista olosuhteiden vivahteista.

Yksi tällainen kerta oli Tenolla pari vuotta takaperin. Olimme velipojan kanssa reissussa Vetsikon seudulla juhannuksen jälkeisellä viikolla. Reissua oli takana jo useampi päivä, eikä siimat olleet kiristyneet vielä kertaakaan. Kyseinen viikko oli ollut Vetsikon seudulla hiljainen, eikä soutumiehetkään olleet juuri kaloja saaneet.

Olimme kalastelleet yöllä Vetsikosken alueella ja siirryimme aamuksi yläpuoliselle särkälle. Aamu oli valoisa ja aurinko tuli juuri ennen vuoroani näkyviin pilvien välistä. Mitäpä siimaan? Kun suurin osa askista oli jo kokeiltu, päätin siirtyä tuttuun ja turvalliseen Sarvijaakkomaiseen Saravoon.

Aloitan laskun yleensä suvannon puolelta, koska olen siellä kaloja nähnyt. Pääsin juuri kohtaan, missä päävirta hiukan kuristuu ja särkän reuna muodostaa niskamaisen imun. Aivan kivikon reunasta tärähtää. Vapa pystyyn ja jumputus siiman päässä alkaa…. Mutta loppuu valitettavasti muutamassa sekunnissa. Voihan jehna! No positiivista, ensimmäinen merkki kalasta. Laskemme laskut loppuun ja vielä toiset, mutta muuta ei enää siiman päässä tapahdu.

Vetsikon särkkä

 

Aamun lupaavasta kontaktista johtuen päätän antaa Saravon uida myös iltapäivällä, kun menemme Kuninkaan kiven mutkaan heittämään pikaisen välilaskun. Päivä oli jatkunut aamun kaltaisesti aurinkoisena ja lämpimänä. Velipoika istahtaa suorittamaan perhovalintaansa ja antaa minulle aloitusvuoron. Aloitan kyseisessä paikassa kalastuksen ”niskalta.” Niskan alapuolella on yksi tietty kivi, mitä olen pitänyt kalapaikkana ja se tuleekin heitettyä aina.

Parin heiton jälkeen pääsen oikeille jalan sijoille ja minulle tulee se legendaarinen olo, että nyt menee muuten perho juuri niin kuin pitää kiven huopeeseen. Ja pärskis. Kiven takaa virran juonteesta lyö aika mukavan kokoinen kala kiinni niin että vesi lentää. Vapa nousee pystyyn aivan liian hätäisesti ja säikähdän, että vedin perhon kalan suusta. Ei, kyllä se pysyi ja lähti lujaa alas. Iso kala! Nousen korkeammalle rantaan ja kompuroin kivikossa kuin norsu posliini kaupassa, mutta pysyn tolpillani ja kalakin kiinni. Kaivan kantapäät santaan ja valmistaudun antamaan kalalle vähän painetta kun veto äkisti loppuu. Irti! Sinne meni, taisin sittenkin kämmeltää tartutuksessa.

Pettyneenä katsahdan taakseni ja huudan, että oli aika iso. Kohtaan velipojan hölmistyneen katseen. Mies istuu muutaman metrin takanani nenä kiinni perhorasiassa ja ihmettelee, että mikä oli iso? Ei ollut havainnut koko tapahtumaan, vaikka vesi roiskui ja tanner tömisi. Keskittyminen ollut kohdallaan perhoa etsiessä. No, onhan se tarkkaa puuhaa.

Kuninkaan kiven mutka. Ottikivi kuvan keskellä. Riittävällä vedellä kalat tulee aivan rantaa ylös.

 

Toinen tapaus liittyy viime vuoden lohenperhokalastuksen SM-kilpailuihin Kymijoella. Osallistuin skaboihin lähinnä sillä mielellä, että pääsen ottamaan oppia kokeneemmilta tekijöiltä. Sen puoleen kisa olikin onnistunut, koska ryhmääni osui kisan ykkösmies ja tämän hetken hallitseva mestari Saarikon Joonas. Joonas sai kaksi kalaa kuiville ja karkuuttikin yhden.

Mutta ei mennä asioiden edelle… Kävin ennen kisoja viikolla harjoittelemassa Siikakoskella ja Ruhalla. Heittelin erilaisia putkiperhoja aikani, kunnes päätin illan jo hämärtyessä Siikakoskella vaihtaa taktiikkaa. Valitsin siimaksi skagitin, siihen synkkää kärkeä ja perhoksi bomberin. Ajattelin lirkkiä koskea larvastellen, ei aivan pelkkä peruke ulkona, mutta lyhyellä siimalla kuitenkin.

En ehtinyt juuri alkua pitemmälle, kun perhoa vietiin. Lyhyen siiman päässä kalan meno tuntui rajulta ja se pääsikin irti ennen kuin ehdin kunnolla edes aloittaa väsytystä. No parempi näin, jospa kisassa pysyisi. Treeneissä ei muita tapahtumia ollutkaan.

Mikro-kokoinen bomberi

 

Kilpailuissa oli yhteensä kuusi jaksoa. Ruha, Siikakoski, Tittisaari, Kokon koski, Hinttulan koski ja Tattarin koski. Alun perin yhtenä kohteena oli Langinkoski, mutta se vaihtui kisan alussa Tattarin koskeksi. Tavallaan ihan hauska juttu, koska Tattari oli melkein kaikille uusi kohde.

Pääsin valitsemaan aloituspaikkaa ryhmässämme kolmantena ja koska niska oli jo mennyt päätin mennä loppuliukuun. Valitsin perhoksi bomberin, koska minusta näytti, että lähes kaikki uittaa putkia. Tuumasin olla erilainen. Kahlasin rantamatalan yli kohti virtaa ja huomasin erittäinkin otikkaalta vaikuttavan alueen. Kohtaan oli hiukan hankala uittaa, koska sen yläpuolella oli ”riutta.” Parilla ensimmäisellä yrityksellä jäi perho kiveen kiinni ja kun kolmannessa heitossa siima kiristyi, olin varma että kivillä ollaan. Mutta ei, kala kiinni!

Jouduin pitämään kalaa heti alusta aika kovilla, koska en halunnut sen menevät riutan taakse. Sainkin sen pysymään poolissa, mutta hetken väsytyksen jälkeen taitelutoveri otti kunnon loikan ja laskeutui koko painollaa siiman päälle ja irtosi. Voihan pettymys! Bomberin taika pitää yhä! Ei vieläkään yhtään kalaa ylös asti. Mutta eipä minulle tullut kisassa kaloja millään muullakaan, joten bomberi oli kilpailun paras perhoni. Tattarilta muuten tuli ryhmäämme yksi lohi. Paikka yllätti muutenkin positiivisesti ja aion vierailla siellä joskus toistekin. Tämän vuoden SM-kisat jää valitettavasti väliin, koska nukuin ilmottautumisen aikaan ja paikat ehti mennä. Ensi vuonna taas, oli sen verran hauska tapahtuma.

Vaikka bomberin kanssa onkin ollut epäonnea, on se näyttänyt löytävän kalaa hyvin erilaisissa olosuhteissa. Tästä syystä aionkin jatkaa bomberien käyttöä yleisperhoina. Kai sen joskus pitää pysyä kiinnikin…

Tällainen pelin avaus tauon jälkeen. Ensi kerralla palataan taas saamaperhojen pariin. Jospa kirjoittaminenkin sujuisi taas vähän paremmin. Pitkä tauko aiheuttaa näköjään hiukan karstaa kirjoituskoneeseen. Ja pitää näköjään ottaa valokuvia Kymiltä, en löytänyt ensimmäistäkään Siikakoskelta tai Tattarilta...